lauantai 20. tammikuuta 2018

Elokuvissa

Tästä sirkusfilmistä oltiin kuultu niin paljon, että perjantaina lähdettiin muutaman työkaveripariskunnan kanssa katsomaan sitä. Oli mukava ilta. Sellainen rento viikonlopun aloitus. Elokuvassa tai musikaalissa, kummin sen nyt sitten haluaakin sanoa, oli hyvät näyttelijät. Tykkäsin todella paljon joistakin lauluista ja osa tanssikoreografioista oli upeita. Itse tarinakin oli lopulta  positiivinen, vaikka rehellisesti sanottuna ihmettelin kyllä pitkän aikaa, että mitenköhän tämä teema kääntyy siihen muotoon, että sitä voi ollenkaan niellä. Elokuvan viesti oli kuitenkin lopulta se, että kaikki ovat mahtavia omana itsenään. Phineaksesta taas tuli hyväntekijä, joka oman rikkinäisyytensä vuoksi tuli puolivaihingossa keksineeksi konseptin, missä jokainen voi loistaa sellaisena kuin on.

Sen enempää ei tästä elokuvasta kannatakaan ajatella, tai muuten menee maku koko ideasta. Vanhan ajan sirkuselämä kun oli oikeassa elämässä niin sydäntäsärkevä konsepti, että ihmetyttää miten kukaan ikinä keksikään sellaista. Ajatuskin siitä, että ihmiset alennettiin eksoottisiksi näyttelykappaleiksi on ihan järkyttävä.

Tämä on nyt aika kaksijakoinen elokuva-arvosteluksi. 'Kaksijakoisuus' ehkä parhaiten kuvaakin niitä tunteita ja ajatuksia, mitä se herätti. Kuten sanoin laulut ja tanssit olivat minusta koskettavia ja positiivinen viestikin oli hyvä sinänsä, mutta minun oli vaikea ajatella näin karua teemaa ihan vain iloisena asiana ja kevyenä viihteenä. Hiukan myös ihmettelen, että vastaan ei ole tullut kovinkaan montaa negatiivista arviota tästä filmistä. Voihan se olla, että näin positiiviseksi käännettynä tämä aihepiiri otetaan nykymaailmassa vain rohkaisuna arvostaa omaa itseään sellaisena kuin on. Kritiikitön vastaanotto on kuitenkin pelkän pintaraapaisun hyväksymistä, koska se jättää historiallisen problematiikan täysin huomiotta. Se on minusta hiukan vaarallista sen vuoksi, että me ihmisethän voimme periaatteessa kertoa kaiken historian uudestaan niin, että se sopii saumattomasti tämän päivän arvoihin. Sillä tavalla kevyesti väistämällä vaikeat asiat saattavat unohtua kokonaan, eikä niistä tarvitse kokea minkäänlaista yleisinhimillistäkään vastuuta. Silloin on vaarana, että ne saattavat toistua tulevaisuudessa. 

Elokuva herätti siis selvästi paljon tunteita ja ajatuksia. Se on merkki siitä, että se oli katsomisen arvoinen.

perjantai 19. tammikuuta 2018

Suomalaisia painajaisia



Kävin ennen joulua Suomessa ja toin miehelle joululahjaksi Karoliina Korhosen Finnish Nightmares -kirjan. Kaikki varmaan tietävät nämä sarjakuvamaisesti piirretyt suomalaisvitsit jo, ne kun kiertävät epäsäännöllisen säännöllisesti facebookissa. Mies ei ollut kuitenkaan sattunut näkemään niitä aikaisemmin, mutta tykkäsi kirjasta kovasti. Hän naureskeli varsinkin sille, että sää on ihan kamala, mutta täytyy odottaa bussipysäkin ulkopuolella, koska pysäkki on ihan täynnä, kun siellä on yksi ihminen. Ilmeisestikin hän on huomannut suomalaisten tilan tarpeen vuosien aikana ja joutunut muutaman kerran hiukan epäselvään tilanteeseen sen vuoksi. 

Nämä vitsit on kyllä hauskoja minustakin. Muutamasta kohdasta ajattelin, että tuossa asiassa ei ole tullut ikinä mieleenkään nolostua. Joistakin taas ajattelin, että tuon tilanteen nolous ei ole tullut mieleen enää pitkään aikaan. Joistakin kohdista huomasin huvittuneena, että hei, tuolla tavallahan mä ajattelen vieläkin. Erityisesti mieleen jäi se, että ei viitsi mennä rappukäytävään jos kuulee, että siellä on joku. Olen ainakin miljoona kertaa odottanut kotona, että siivooja lähtisi tai naapurit menisivät ensin ennen kuin lähden rappukäytävään. Hassu juttu, koska oikeasti kuitenkin tervehdin ihmisiä mielelläni ja jään ihan iloisesti kenelle vaan juttelemaan, jos satun tulemaan kotiin jonkun kanssa yhtä aikaa tai kun siivooja vielä siivoaa... eikä se ole ikinä vähimmässäkään määrin noloa. No, ehkä se hiukan, jos joutuu kulkemaan vastapestyn lattian yli siivoojan katsoessa vieressä. Siitäkin kuitenkin yleensä selviää ihan kunnialla, kun vain pahoittelee asiaa. Kukaan ei ole ikinä ollut moksiskaan. Silti en mielellään lähde kotoa, jos joku on käytävässä. Ihan täysi paradoksi siis, mutta ehkä se on vain suomalaista minussa, hahah. Tässä on täysin vastakohtana mun mies. Hän ei ikinä siirtäisi omaa menoaan minuutillakaan tuollaisesta syystä. Muista syistä lähtö voi kyllä viivästyä, mutta ei todellakaan sen takia, että käytävässä olisi joku muu. Rappukäytävähän on nimenomaan kulkemista varten! Sen kun vain suomalaisuudeltaan muistaisi. 

Ehkä tämän sarjiskirjan aiheuttama havainto näin ulkosuomalaisen näkövinkkelistä on se, että monessa asiassa voi oppia toimimaan toisin ja jopa täysin päinvastaisesti, mutta jossakin sisällä säilyy kuitenkin se suomalainen, joka tulee esiin aina silloin tällöin mitä omituisemmissa tilanteissa. Silloin on hyvä nauraa itselleen. 

torstai 18. tammikuuta 2018

Kuka voi nukkua myrskyisenäkin yönä?

Huh, reilu viikko sitten oli sellainen myrsky, että yöllä herättiin voimakkaaseen tuuleen ja raesateeseen. Meidän makuuhuoneessamme on kattoikkuna, joten tunnelma tavallisella sadesäälläkin on kuin teltassa nukkuisi. Raesade taas kuulostaa siltä, että kohta tulee lapiollinen niskaan... Muistin siinä tuulen ujeltaessa, että parvekkeen pöydällä on lasinen kynttilälyhty. Tuulen nopeus oli 110km/h, joten siinä vauhdissa pikkuesineet saa kyllä jo aika kyytiä, jos vain lentoon sattuvat lähtemään. Näin jo mielessäni parvekkeen lasikaiteet haljenneena, kun lyhty paiskautuisi niitä kohti. Mitään ei tietenkään ollut ehtinyt vielä tapahtua, kun jo hipsin alakertaan ja nappasin lyhdyn oven sisäpuolelle. 

Sänkyyn kömpiessä muistin lauseen: "Minä voin nukkua myrskyisenäkin yönä." Äiti luki meille paljon ja yksi kertomus, mikä minulle jäi erityisesti mieleen, oli satu pojasta, joka työskenteli apulaisena suurella maatilalla. Isäntä ihmetteli pojan hyviä unenlahjoja myrsyisenä yönä. Poika nukkui kaikessa rauhassa suoritettuaan päivän työt huolellisesti. Kaikki portit ja säpit olivat tiukasti kiinni päivän päätteeksi, joten poika ei säikkynyt, vaan nukkui kovasta myrskystä huolimatta. 

Hassuja muistoja tuollaiset sanatarkat lauseet, mitä joskus tulee mieleen. Siinä kertomuksessa oli hyvä opetus. Päivällä jos tekee hommansa kunnolla, niin niistä ei tarvitse öisinkään huolestua. Vaikka aikuisena tietysti tiedän, että kaikki yöheräily ei kyllä perustu hutilointiin, tykkäsin kuitenkin tuollaisista kertomuksista meidän lapsuudessa. Silloin melkeinpä jokaisessa tarinassa tai sadussa oli selkeä opetus. Vaikka maailma ehkä oli yksinkertaisempi silloin 'ennen vanhaan,' ehkä sellaiset yksinkertaiset opetukset tukisivat nykyäänkin lasten kasvua sekavia, ja usein hiukan hallitsemattoman moniulotteisia, nykykertomuksia paremmin. Lapselle on tietyissa kasvuvaiheissa kuitenkin edelleenkin tärkeää että maailma olisi kohtuullisen helposti hahmotettavissa ja jotakuinkin säännönmukaisesti toimiva kokonaisuus. Vaikka se myöhemmin hiukan monimutkaisemmaksi paljastuukin, sopivan turvallinen aloitus auttaa ehkä kohtaamaan sitten senkin.

tiistai 16. tammikuuta 2018

Ne yksinkertaiset asiat

Tällaisia kavereita näin, kun äskettäin kävin kävelylenkillä naapurustossa. En tosiaan ole mikään asiantuntija, mutta luulen, että nämä ovat paikallisia 'työhevosia.' Vlaamse trekpaarden -hepat tuntuu täällä olevan sellainen maaseudun ihmisten harrastus. Näille hevosille on näyttelyjä ja kilpailuja pienissä toritapahtumissa, ja joskus niitä näkee tiellä vetämässä hevoskärryjä. Ne on jotenkin sympaattisia hevosia, sellaisia tavallisia ja hienostelemattomia tyyppejä paksuine, karvaisine nilkkoineen. Ehkä vähän yksinkertaisia verrattuna upeampiin ja viimeisen päälle kiiltäväksi harjattuihin hevosiin, mutta minä tykkään näistä enemmän. Yksinkertaiset asiat on monesti niitä parhaita muutenkin.

Niin kuin vaikka se, että voi lähteä kävelylenkille ja on muutaman sadan metrin päästä jo vihreässä ympäristössä. Tykkään niin tästä meidän asuinpaikasta. Heti kun ovesta astuu ulos, maisema on viihtyisä ja kivoja lenkkireittejä on loputtomiin. Eikä kuitenkaan kaupat tai kaupunkikaan ole kaukana, joten sinnekin pääsee tarvittaessa nopeasti ja helposti. Yksinkertainen nautinto, mutta jos on joskus asunut jossakin, missä ei ole kivoja lenkkimaastoja ja riittävästi vaihtelua niihin, niin tietää kyllä mitä tarkoitan. Meillä ehkä ihan huipuimmat lenkkimaastot olivat aikoinaan Englannissa, kun asuttiin ihan lähellä kansallispuistoa. Oli kallioita, nummia, kukkuloita ja muuta. Rakastin sitä, että joka kulman takaa aukeni uudenlainen maisema. Nyt on erilainen maisema, mutta tykkään tästäkin. 

Kotiruoka on toinen elämän yksinkertainen nautinto. Monesti ateriat, mitkä on tehty vain muutamasta raaka-aineesta ovat ihan parhaimpia. Sellaiset asiat kuin kunnollinen pastakastike, raikas kalafile tai hyvälaatuiset vihannekset ja niin edelleen, ovat ehkä simppeleitä asioita listattavaksi, mutta tykkään siitä, että ruoka-aineet ovat hyvälaatuisia ja raikkaita. Ja, että niiden aito maku ei peity kaikenlaisen kikkailun alle. Olin muuten hiukan ihmeissäni, kun joululomalla käytiin kotimatkalla Saksan puolella ruokakaupassa. Siellä on valinnanvaraa paljon enemmän kuin täällä ja jokaisesta tuotteesta on aina vaikka kuinka monta vaihtoehtoa. Laatu ei kuitenkaan korvaa määrää. Yllätyin nyt siitä, että ruoan laatu oli ainakin tuolla kauppareissulla huomattavasti huonompi kuin täällä, vaikka kyseessä oli todella suuri ja hyvin varusteltu marketti. 

Perheen kanssa vietetty aika on myös niitä elämän yksinkertaisia, mutta tärkeitä asioita. Nykyään tuntuu, että korostetaan paljon sitä, että pitäisi kehittää jotakin erityistä, yhteistä tekemistä tai menemistä, luoda spesiaaleja muistoja ja niin poispäin. Kyllähän sellaisetkin jutut ovat arvokkaita, mutta itse ehkä kuitenkin pidän tärkeämpänä ihan arkista yhdessä oloa. Sellaista, missä jaetaan ihan tavallisia asioita, kuten vaikka päivän kuulumisia, kuunnellaan toisiaan ja ollaan yhdessä ilman minkäänlaista painetta suorittaa mitään sen kummempaa ohjelmanumeroa. Luulen, että ihan pelkkä aktiivinen läsnäolo on lopulta se mikä luo ihan itsestään niitä parhaita muistoja.         

Sellaisia yksinkertaisia asioita arjessani arvostan. Monesti parhaisiin nautintoihin ei tarvitse paksua kukkaroa, eikä edes kovin kummallisia järjestelyjä. 

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Tammikuun pelastus on peppermint bark -kakku



Joulun raivauksesta jäi jäljelle muutama mintunmakuinen karkkikeppi. Vieraita oli tulossa, joten leivoin (mahdollisimman) suklaisen kakun. Tein brownies-takininan, mutta lisäsin 2/3tl leivinjauhetta siihen, jotta se kohoaisi kunnolla ja paistoin sen kypsäksi asti. Mutakakkutaikinalle voi tehdä saman, uskoisin onnistuvan ihan yhtä hyvin. Kun kakku oli jäähtynyt leivinpaperin ja liinan alla (kannattaa peittää heti uunista tultua, ettei se kuiva jäähtyessään), sulatin kaksi valkosuklaapatukkaa mikrossa matalalla teholla. Leikkasin kakun paloiksi, mutta jätin palat paikoilleen. Paloittelu etukäteen auttaa, ettei pehmeä suklaa mene sotkuisen näköiseksi tai kovetu myöhemmin niin, että suklaa lohkeaa leikatessa. Kaadoin sulan suklaan pieneen minigrip-pussiin, leikkasin alakulmaan pienen reiän ja pursotin suklaan kakunpalasten päälle ja tyttö ripotteli karkkimurskaa suklaan päälle. Lopputulos oli tällainen kotitekoinen peppermint bark -kakku. Aika herkkua. Syötiin vieraiden kanssa, kun valkosuklaa oli vielä ihanan pehmeää... Ketään ei haitannut yhtään, että joulu jatkui tässä muodossa vielä hetken aikaa. Tammikuussa tarvitaan ehdottomasti jotakin herkkua. Joulukuun piparit ovat sulaneet jo kauan sitten, eikö vaan!?! 

Keittiön liitutaululle kirjoitin, että tämä kuukausi otetaan päivä kerrallaan. Kalenteri näyttää nimittäin heti jo tässä kohtaa sellaiselta, että ei kannata keskittyä mihinkään muuhun kuin mitä on milloinkin juuri tekemässä. Töissä on tässä kohtaa joka vuosi ihan käsittämätön suma. Ehkä helmikuussa helpottaa, kun rutiinit palaavat. Tai sitten ei. Viime kuukausina on tullut väkisinkin mieleen, että ehkä nämä ovat nyt niitä ruuhkavuosia, mistä paljon puhutaan. Oli miten oli, sen verran mindfulnessia kannattaa aina harjoittaa, että pyrkii elämään hetkessä. Ainakin sen verran kuin se milloinkin on mahdollista.    

lauantai 13. tammikuuta 2018

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Tätä amaryllistä ehdittiinkin odottaa... Eikä se avautunut vielä loppiaiseksikaan, mutta nyt aletaan selvästi jo olla voiton puolella. Uuden vuoden jälkeen leikkasin kukkavarret maljakkoon, kun ajattelin, että se saattaisi hiukan nopeuttaa näitä hitureita. Amaryllis ei tosiaan ole kärsimättömälle sopiva kukka. Täytynee muistaa muistuttaa itseäni sitten siitä taas joulukuussa. En muuten ole juurikaan vielä alkanut raivata joulua pois, mutta nyt varmaan täytyy viikon aikana aloittaa sekin. En pitänyt kiirettä, kun tuntuu että päivät ovat edelleenkin tasaisen harmaita ja pimeitä, joten on kiva, kun on hiukan jouluvaloja vielä ja hämärään aikaan ainakin voi edelleen tunnelmoida hiukan. 

Lehdestä luin viime viikolla, että Brysselissä oli joulukuussa vain kymmenisen tuntia aurinkoista, kun yleensä vastaava tuntimäärä on 45 tuntia. Vuosikymmenien ennätys kuulema tämän vuotinen auringottomuus. Ihmekös tuntui joulukuu niin pimeälle... Jossakin kohtaa sanoinkin miehelle, että en muistanut, että joulukuu olisi aikaisemmin tuntunut näin valottomalta. Ei se sitten ihan pelkkä oma tunne ollutkaan.

Nyt ollaan kuitenkin täälläkin menossa valoisampaa kohti, eikä siihen enää montaa viikkoa kulu, kun eron huomaa jo selvästi. Täällä alkuvuoden aurinko tosin tietää aina talvista ikkunanpesu-urakkaa, jos vain plussan puolella ollaan. Ilmassa on jatkuvasti niin paljon pölyä, että auringon paiste paljastaa likaiset ikkunat, vaikka marraskuun lopussa taisin ne vasta viimeksi pestä. Siinä kohtaa kaipaan aina pohjoisempaan ja puhtaampaan ilmaan. Sitten taas heti kun alan hommiin muistan, miten kamalaa on pestä monikerroksisia ikkunoita ja olen saman tien erittäinen tyytyväinen täällä oloon, koska täällä riittää yhden sisä- ja yhden ulkopinnan pesu. Hassua miten ihminen löytääkin elämästä kaikenlaisia kiitollisuuden aiheita...