maanantai 18. syyskuuta 2017

Rannelämmittimet



Tämä otsikointi kuulostaa hiukan hassulta, mutta en nyt tähän hätään keksi parempaakaan nimeä. Meinasin ensin kirjoittaa rannetuubit. Se kuulostaa rehelliseltä, kun on pelkästä suorasta neuleesta kyse, mutta en tiedä löytäisikö sillä hakusanalla kukaan ikinä mitään etsimäänsä. 

Kerroinkin jo, että ostin Lang Yarns Novena lankaa kesällä Kotilaituri-nimisestä kaupasta Liedosta. Suosittelen, hyvä palvelu ja ihanat tuotteet! Tässä langassa on 50% villaa, 30% alpakkaa ja 20% polyamidia ja se on hauskasti tavallaan neuleputkea jo itsessään, eikä siitä lähde hahtuvia ollenkaan. 

Otin 3 1/2-kokoiset sukkapuikot ja loin 48 silmukkaa vihreällä. Siitä sitten puolitoista cm aina oikein vihreällä langalla. Seuraavaksi kierros valkoisella ja sitten aloitin kuvion neulomisen. Kuvioon tuli 3 silmukkaa mustalla, yksi valkoinen, kolme mustaa, yksi valkoinen... koko kierros. Seuraava kierros kaksi mustaa, kaksi valkoista... Ja kolmas kerros yksi musta, kolme valkoista... väliin valkoinen kierros ja taas sama alusta uudelleen. Ja lopuksi taas saman verran vihreää kuin alussakin. Sitten vain päättely ja langanpätkien siistiminen. Tämä ohje sopii aloittelijalle, hahah! 

Nyt voi sitten säät ihan rauhassa hiukan viiletä. Ei vaiskaan, tänä aamuna melkein jäädyin töissä, kun valvoin muutaman tunnin uusintatenttejä. Normaalistihan tähän aikaan pitäisi olla vielä ihan lämmintä ilman lämmitystäkin, joten hiukan yllätyksenä tuli tämä kylmääkin kylmempi syyskuu. Nyt kyllä tarvittaisiin muutama viikko vielä aurinkoista säätä. Belgiassa syksy ja talvi tuntuvat tosi pitkiltä, jos nyt jo alkaa harmaa sateisuus, koska se on sitten sitä samaa säätä maaliskuuhun saakka. Välillä vain vielä hiukan kylmempää ja kosteampaa.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Upouusi Arket

Brussels Arket

Brussels Arket
Huomasin pari viikkoa sitten, että Arket-kauppa avataan Brysselissä ihan jo etunenässä. En yleensä mene mihinkään silloin, kun jossakin on jotakin uutta. Olen harvinaisen laiska tunkeilemaan ihmisjoukoissa, joten tapanani on odottaa niin pitkään, että hypetys menee ohi ja tiedän saavani rauhassa katsella ympärilleni ilman tungosta. Arket kuitenkin kiinnosti pohjoismaalaisuuden mainostamisen vuoksi, joten ehdotin perheelle, että lähdetään keskustaan hiukan shoppailemaan. 

Olihan se skandinaavisen tyylinen kauppa. Vaatteet olivat yleisilmeeltään hyvin pelkistettyjä sekä malleiltaan, että myös väritykseltään. Hiukan turhankin pelkistettyä ja graafisen oloista meidän makuun, joten tytön kanssa tyydyttiin vain katselemaan sen sijaan, että oltaisiin viitsitty jonotella sovittamaan jotakin. Tuli mieleen, että jos esim. Marimekon modernimmista leikkauksista tykkää, niin tuolta saattaa hyvinkin löytää jotakin. Laatu vaikutti ainakin nopealla silmäyksellä ihan kohtuulliselta, joten oletan, että laatu ja hinta vaatepuolella kohtaavat kutakuinkin sopivasti.

Sisustusosasto oli kuitenkin pettymys. En tiedä, mitä ihan tarkkaan odotin, mutta minkäänlaista vaikutusta se ei tehnyt. Saman oloista tavaraa saa Ikeasta, h&m homesta, Flying Tigeristä, sekä hollantilaisista Hemasta tai Dille & Camillesta, missä on osittain ainakin sellaista pohjoismaalaiseen makuun sopivaa pelkistetyn näköistä tuotetta. Voihan se tyyli tietysti myydä hyvinkin, varsinkin kun se brändätään ja hinnoitellaan kalliimman oloiseksi, mutta minusta tuotteet näyttivät aika rajusti ylihinnoitelluilta siihen nähden mitä ne olivat. Tuotteiden pakkausrasiat näyttivät kivoilta, siitä muutama pluspiste kuitenkin.

Sellainen oli se Arket-kokemus. Saatan käydä joskus toistekin ohikulkumatkalla vilkaisemassa, mutta en ehkä kuitenkaan varta vasten sinne viitsi ylimääräistä kierrosta tehdä. Oltiinpahan nyt kuitenkin kerrankin niin muodikkaasti ajantasalla, että katsastettiin uusi liike heti alkuun. :)       

perjantai 15. syyskuuta 2017

Teetauko töistä

Niin vaan viikko taas mennä hujahti... Löysin kaupassa käydessäni uuden sarjan ihan mahtavia suklaapähkinöitä. Ensimmäinen pussi oli hasselpähkinöitä alkuviikosta ja nyt toinen pekaanipähkinöitä perjantain kunniaksi. Meinasin ottaa valokuvan, mutta söin kokonaisen pussillisen teen kanssa niin nopeasti, että siinä en ehtinyt kameraa edes hakea. :D

Tämä juttu on nyt enemmän niille, jotka seuraa tätä blogia meidän työkuvioiden vuoksi. Töissä nimittäin aloitellaan taas uutta lukuvuotta. Belgiassa yliopistot alkavat hiukan muita myöhemmin, joten opiskelijat tulevat vasta ensi viikon aikana. Aloituspalaverit on nyt kuitenkin pidetty ja vuoden suunta on selvänä kaikkien mielessä. Minulla jatkuu kaikki entiseen tyyliin, opetettavaksikin tuli vanhat tutut jutut. Tietysti aina niissä on kehittämistä ja työstämistä. Opintojen rakennetta muutettiin hiukan, joten kurssisisältöihin pitää miettiä, mitä pudottaa pois, että voi lisätä tarvittavan uuden materiaalin. Se on kuitenkin vain sellaista hauskaa säätämistä.

Mies taas on organisoinut kaikenlaisia työntekijäkuvioita ja näyttää siltä, että mahtavasti tulee toimimaan uudet järjestelyt. Monenlaista kehittämisprojektia on ilmassa muutenkin. Uusia työntekijöitä on nimittäin saapunut nyt nopeampaan tahtiin kuin ikinä ennen meidän täällä ollessa. Ja nyt on kapasiteettia panostaa moneen juttuun, mistä ollaan vuosien aikana vain voitu haaveilla. Eka kertaa meidän kymmenen vuoden aikana ei enää mahduttu palaveeraamaan konferenssihuoneeseen!

Uusilla tyypeillä on aina myös uusia ideoita, joten sellainen freesi fiilis on nyt tässä aloitellessa. Itsehän tässä ei siitä nuorru, mutta kiva huomata, että saadaan meitä itseä nuorempia työkavereita mukaan. Jossakin kohtaa alkoi jo kauhistuttaa, että me oltiin niin pitkään nuorinta polvea. Pitkään se ei tuntunut mitenkään omituiselta. Mutta sitten kun neljäkymmentä tuli täyteen, alkoi tuntua, että siinä kohtaa ns. nuorimpina työntekijöinä oleminen ei ehkä enää ole oppilaitoksen etu, heh. Että kokonaisuutta ajatellen ikäbalanssi on hyväksi. Jokaista ikäpolvea tarvitaan, mutta hyvä, ettei kukaan jämähdä ikiajoiksi nuorimmaksi polveksi, muuten keski-ikä uhkaa huomaamatta kohota hiukan liian korkealle. Hyvät on siis fiilikset. Ihanaa, kun saadaan olla toivottamassa uutta väkeä tervetulleeksi!      

maanantai 11. syyskuuta 2017

Helppo, syksyinen illallinen

Tänään oli sellainen päivä, että tarkoitus oli syödä naudanpaistia, mutta siihen suunnitelmaan tuli äkkikäännös, kun huomasin, että päällisin puolin hyvältä näyttänyt liha ei ollutkaan ihan ensiluokkaista... arg! Ei tästä sen enempää yksityiskohtia, mutta vieläkin tekee pahaa ajatella raakaa naudan lihaa. Ja keittiö on nyt kuulkaas niin siisti, ettei ole ollut aikoihin. Leikkuulauta meni lennossa vaihtoon ja paistinpannu meni pilalle tiskikoneen kuumimman ohjelman kourissa ja päätyi roskikseen sekin. Ja käsien iho on pesty korrelle, varmaankin yhteensä viisikymmentä kertaa ihan vain inhotuksesta. Tuli mieleen siinä x kertaa pintoja pyyhkiessä, että tulisin varmaan tuota pikaa hulluksi, jos asuisin jossakin trooppisessa maassa, missä hygienian kanssa on todellisia haasteita. Kulkisin varmaan kumihanskat käsissä, kasvosuoja naamalla ja suihkia desinfioisin kaiken mahdollisen. En ehtisi varmaan tehdä mitään muuta.

Siinä sitten meni kahdeksi illaksi tarkoitettu iltaruoka. Voi olla, että menee hetken aikaa, että tässä talossa on tarjolla mitään nautaan liittyvääkään. Ruokaörkkien kanssa reaktioni on ihan sama, kuin jos joku kertoo, että lasten tarhassa/koulussa jollakin on ollut täitä... Ei auta vaikka ihan vain varmuuden vuoksi pesisi hiukset kaksi kertaa täishamppoolla itseltäkin ja pyykkäisi saman tien kaikkien vaatteet ja lakanat, vaikkei keneltäkään päästä olisi löytynyt sillä kymmenennelläkään täikampauskierroksella yhtään mitään. Kaiken jälkeenkin kutittaa ja kutittaa vaan ihan kamalasti.

Hetken mietin jo, että olisiko helpompaa käydä syömässä vaikka pitsat ja jättää ruoanlaitto tältä illalta kokonaan väliin. Lähdin sitten kuitenkin kauppaan ja ostin kalaa. Päättelin, että joku mahdollisimman erilainen ruoka ei aiheuta vilunväristyksiä.

Tuore sei on aika neutraalia kalaa, joten nappasin mukaan tillipuskan ja värikkäitä porkkanoita. Sitruuna ja pieniä perunoita olikin jo jääkaapissa. Ladoin kulhoon puoliksi leikatut perunat, halkaistut porkkanat, hiukan yrttisuolaa, tuoretta timjamia ja pieni loraus valkosipulilla maustettua oliiviöljyä sekaan. Sekoitin ne, niin että öljy levisi tasaisesti ja kaadoin ne leivinpaperin päälle uunipellille. Paistoin niitä kiertoilmalla 200 asteessa ehkä n. 20min. kunnes ne alkoivat hiukan pehmetä, ja sitten työnsin voidellussa uunivuoassa seifileenkin paistumaan. Kalafileelle ripottelin vain reilusti suolaa, peittelin sen tillillä ja puristin päälle hiukan sitruunamehua. Pari pientä palaa voita siihen päälle vielä. Kalafile paistui nopeasti, ehkä 15-20min ja siinä ajassa ehtivät vihanneksetkin kypsyä valmiiksi. Lautasilla laitettiin kalan päälle vielä reilusti tuoretta tilliä ja lisää sitruunamehua. Yksinkertainen ruoka, mutta mehukas ja aika kevytkin, kunhan ei ole liian avokätinen öljyn ja voinokareiden kanssa. Mikään ei voita tuoretta tilliä!     

perjantai 8. syyskuuta 2017

Syksyn merkki



Viime talvena ostin Philipsin kymmenen euroa maksavan appelsiinipuristimen. Se on ollut paras keittiöhärveli moneen vuoteen. Täällä on aina myynnissä hyviä mehuappelsiineja. Vitamiinit on kohdallaan, kun tuoreista hedelmistä puristaa mehua saman tien juotavaksi. 

Viime päivinä syksy tuntuu tosiaan tulleen tännekin, ja vähän joka toinen köhii jotakin pienen flunssan tapaista. Tyttökin on ollut yskäinen jo useamman viikon ja vieläkään ei tauti meinaa helpottaa. Ilmeisesti vastustuskyky on nyt todella alhainen pistoshoidon vuoksi... Kesällä nostettiin annostusta lähestulkoon maksimiin, joten tämä pitkittynyt tauti liittyy ilmeisesti siihen. Poikkeuksellisen huonolla vastustuskyvyllä ei tietenkään voi odotella ihan loputtomiin. Yhdet antibiootit on siis jo syöty ja toinen kuuri taidetaan tarvita vielä tähän päälle. Ne väsyttävät sitten taas lisää, joten nyt käskettiin hänen jäädä muutamaksi päiväksi kotiin, että saa levätä tarpeeksi, että tauti alkaisi lopultakin mennä ohi. 

Pistosten vuoksi minkäänlaista vitamiinilisää ei saa antaa, joten täytyy koittaa täydentää vitamiinivajetta luonnollisin keinoin. Tässä kohtaa itse puristettu appelsiinimehu tulee hyvään saumaan. Juomalla saa nopeasti kolmekin appelsiinia menemään. 

torstai 7. syyskuuta 2017

Juustoherkkuja

Aamupalajuttuja en olekaan kirjoittanut pitkään aikaan! Nyt tulee siihen korjausta. Espanjalaiset ystävämme toivat meille kaksi jättimäistä, painavaa juustokimpaletta ja chorizoa, joten nyt on mainioita aamupalaherkkuja useammaksi viikoksi. Aamupalojen lisäksi ne käyvät myös välipaloiksi, hiukopaloiksi, iltapaloiksi... Näitä juustojahan voi syödä mihin tahansa kellon aikaan, kun vaan tekee mieli. Meillä ei ole sellaisia hienostelurajoitteita, että juustoja kuuluisi syödä jotenkin tietyllä kaavalla. Niitä syödään aina kun mieli tekee kellon ajasta ja oheistarjoilusta riippumatta. Elämä on liian lyhyt juustonsyöntisääntöjen noudattamiseen.

Tämä manchego on aikalailla tuoretta sorttia. Sitähän valmistetaan eri kypsyysasteisina. Tämä on välmuoto muoto tuoreen ja kypsän väliltä. Maku on tyypillistä manchegoa, mutta vielä mukavan mieto. Koostumus aavistuksen verran kermaisempi ja maku on ehkä hiukan vähäsuolaisemman tuntuinen kuin vanhemmissa versioissa. Herkullista kerrassaan! Toinen on lampaanmaidosta tehtyä, pitkään kypsytettyä Ixarri-juustoa Baskimaasta. Täydellistä sekin ja kuulema tehty niistä kauniista lampaista, joilla on vitivalkoinen karva ja musta pää. Siskolla on muutama sellainen lammas myös. Juusto on rakenteeltaan aika kovaa ja maultaan suolaista ja ihan todella herkullista sekä paljaaltaan, että myös leivän päällä.  

Näistä saisi hyvän tapas-aterian herkullisen chorizon lisäksi muutaman muun elementin lisäämällä, mutta me taidetaan syödä nämä herkut näinkin ennen kuin ehditään sen suurempia tarjoiluita kokoamaan. Kolesterolit (ja vaakakilot) nousevat varmaan kattoon näitä herkkuja syödessä tässä muutaman viikon aikana, mutta mikään ei voita maukkaita juustoja. Niiden vuoksi kannattaa aina uhrautua, hahah!   

tiistai 5. syyskuuta 2017

Tunteikasta tiedonvälitystä

Viime aikoina olen muutamaan otteeseen miettinyt kommunikaatiotaitoja. Periaatteessahan jokainen osaa kommunikoida jollakin tavalla, mutta ihmisten tavat eivät tietysti aina kohtaa optimaalisella tavalla. Sellaisesta sub-optimaalisesta tiedonvälityksestä seuraa tietysti sitten jännitteitä, tai jopa konflikteja toisensa perään. Sellaiset jännitteet rasittavat, väsyttävät ja pahimmillaan vaikeuttavat ihmissuhteita kovastikin.

Tulen itse aika puheliaasta perheestä ja koen, että minua on useimmiten kannustettu ilmaisemaan mielipiteitäni ja tunteitani puhumalla. Mieheni tavatessani rakastuinkin sitten kaikista eniten siihen piirteeseen, että hän on niin avoin ja puhelias. Muistan silloin kaksikymppisenä miettineeni, että kovin vakavasti ei voi asiat mennä pieleen, jos molemmat puhuvat kaikesta ja jatkuvasti. En tiedä, mistä silloin keksin sellaisen kriteerin, mutta aikuiselämässä olen kyllä monesti todennut sen olevan täysin totta. Asia kuin asia on helpointa selvittää, kun molemmat ovat aina valmiita keskustelemaan ideoistaan, väittelemään varteenotettavista vaihtoehdoista ja neuvottelemaan kompromisseista. 

Tästä tuli mieleen, että mies kerran ihaili jotakin itseään hiukan hiljaisempaa miestä viisauden vuoksi. Säikähdin totaalisesti, kun hän sanoi toivovansa joskus vanhempana muuttuvan hiljaisemmaksi! Sen keskustelun lopputulos oli kuitenkin onneksi se, että mies jäi tyytyväisenä omaksi puheliaaksi itsekseen, kun kuuli taas kerran, että minä tykkään nimenomaan paljon puhuvasta miehestä. Viisaus ei minusta suoraan korreloi puheen määrään tai sen puutteeseen.

Avioliitto on varmasti ihmiselämän suurin viestintätaitojen testi, joten molemminpuolinen puhumishalukkuus helpottaa asioita ihan mahdottomasti. Tietysti väärinymmärryksiä, konflikteja ja ristiin meneviä toiveita sattuu puheliaisuudestakin huolimatta. Ajoittain yhteisen suunnan löytäminen vaatii ilman muuta myös halukkuutta sopia asioista ja molemmille hyödyllisien ratkaisujen etsimistä yhdessä. Siihen, jos vielä lisää kourakaupalla yritystä kuunnella, ymmärtää ja kunnioittaa silloinkin, kun hermot kiristävät, on mahdollisuudet onnistua jo aika hyvät. Lopulta vielä jos löytää itsestään pienen ripauksen nöyryyttä, jotta tajuaa taipua tarvittaessa, saadaan taatusti aika monet karikot yhteistuumin luovittua.

Nämä samat periaatteet taitavat sopia mihin tahansa viestintään muissakin ihmissuhteissa. Optimaalinen kommunikaatio on kuitenkin aina ja kaikkien kanssa sub-optimaalista kivempaa. Rehellinen ja reilu keskustelu auttaa melkein aina ja melkein kaikkien kanssa. Sana 'melkein' siksi, että aikuiselämässä olen huomannut, että jotkut ihmiset eivät suostu tai kykene sellaiseen keskusteluun ja silloin se voi olla vaikeaa. Aina kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus, ettei lopulta käy niin, että se olisikin itsestä kiinni, ettei kompromissia löydetä.     

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Syksyn ekat



Juoksulenkillä lauantaiaamuna totesin miehelle, että nyt on kyllä syksyä ilmassa. Sumua ei sentään vielä ollut, mutta ilma tuntui kirpeälle ja kostealle. Siitä se alkaa. Täällä syyskuun aamut vastaavat Suomen elokuuta, joskin päivisin helteitä on edelleenkin. 

Elokuun loppupuolella katselin muutamaan otteeseen Suomen H&M Home-liikkeissä muutamia syksyisiä tyynynpäällisiä. Jätin ne kuitenkin ostamatta, koska ne tuntuivat niin syksyisiltä ja meillä oli vasta kesäloma menossa. Vaikka kesäloma olisi myöhäänkin, niin kuin meillä nyt sattui olemaan, ei syksyn vaatteet tai sisustukset tuntuneet yhtään ajankohtaisilta. 

Hassua, miten ihmisen mieli pysyttäytyy siinä, missä haluaa pysyä. Vaikka loma on viime tingassa, niin tunnelmasta kuitenkin pitää kiinni samalla tapaa kuin oltaisiin keskellä kesää... Arvelin kyllä, että syksy tulee räpsähtämään naamalle, heti kun lentokone laskeutuu. Vastassa oli kuitenkin muutama täydellinen +30 asteen hellepäivä, joten ihan mahdotonta räpsäystä ei tullut, vaikka koulutarvikeostokset olikin tehtävä heti seuraavana päivänä loppuviikkoa varten, eikä siinä muutenkaan enää suuremmin lomailtu ennen koulun alkua. Tuntui kuitenkin hyvälle, että ei oltu kiirehditty syksyä kohti mitenkään syksyvaatteita shoppailemalla tai syksyn sisustusjuttuja pohtien. Loma oli siksi ihan todellista kesälomaa loppuun saakka, koska ilmojen viileydestä huolimatta sisäinen tunnelma säilyi kesäisenä. 

Lauantaina tuli käväistyä H&M Homessa, mikä löytyy (lopulta) täältäkin. Sen kaupan aukeamista ehdinkin odottaa, ja olin jo melkein varma, että tänne niitä ei avata ollenkaan. Harvassa ne ovat edelleen, mutta minulle riittää yksikin osoite, kunhan se on helpon matkan päässä. Ostin sieltä nämä kaksi hiilen sävyistä tyynynpäällistä. Tarkoitus on yhdistää ne keltaiseen antamaan hiukan pippurista vivahdetta olohuoneeseen. Ikean valkoisessa Ektorp-sohvassa on jo varmaan vuoden päivät ollut pellavan väriset päälliset. Ostin ne jossakin kohtaa, kun alkoi tuntua, että valkoisista päällisistä ei enää saa kaikkia tahroja pois. Nyt tuo pellava väri näyttäisi sitovan keltaisen ja hiilenmustan pehmeästi yhteen. Syksy saa nyt tulla!     

lauantai 2. syyskuuta 2017

Lankoja ostamassa

Näin loman aikana ihanat rannelämmittimet. Niistä inspiroituneena ajoimme veljeni vaimon kanssa lankakauppaan. Kotilaituria voi kyllä vain suositella. Ihania lankoja ja pieniä sisustustuotteita. Jos siellä suunnalla ajelee, niin ehdottomasti kannattaa pysähtyä tuossa kaupassa. Tilaaminenkin taitaa onnistua.

Tosiasia kuitenkin on, että en ole mikään neulojalahjakkuus. Olen ennenkin maininnut, että en osaa tehdä ohjeiden mukaan yhtään mitään, enkä tiedä mitään muita silmukoita kuin oikein ja nurin. Kovin suuret lankaostokset jätän siis suosiolla niille, joilla on taitoa saada langoista jotakin aikaan. Ne rannelämmittimet, mitkä lomalla näin vaikuttivat kuitenkin olevan täysin yksinkertaista suoraa putkea, joten uskaltauduin yrittämään. Tyylillä yritys-ja-erehdys niistä ei ole tulossa ihan muistikuvaa vastaavia, mutta tarpeeksi lähelle kuitenkin. Näytän ne kyllä, kunhan ne valmistuvat tässä tulevien viikkojen aikana.

Neulomisideaan tartuin itseasiassa siitä syystä, että huomasin loman aikana mietiskellessäni, että viime vuoden aikana tein aivan liian vähän mitään luovaa. Minulle luovat jutut on niitä, mitkä oikeasti rentouttavat ihan eri tavalla kuin mikään muu tekeminen. Jos on liian väsynyt ja stressaantunut, niin sitä ei tietysti oikein keksikään kovin kummoisia ideoita tehtäväksi. Ja sitten jos sattuukin keksimään, niin toteutus kaatuu helposti jo siihen, että täytyisi ehtiä hakemaan jotakin tarviketta kaupasta ennen kuin voi aloittaa. Tai viimeistään siihen, että lopulta tuntuu, että aikaa ei sittenkään ole tarttua siihen tekemiseen. 

Kesäloman aikana ajattelin, että näin ei tule jatkumaan. Kirjoitin itselleni listan asioista, mitkä minua yleensä rentouttavat, ja päätin, että nyt alan systemaattisesti toteuttamaan niitä pieniä juttuja. Sellaisia niin minimaalisia juttuja, mihin ei kulu kuin muutama minuutti päivässä, mutta mitkä kuitenkin nollaavat ajatukset ja virkistävät. Ajattelin, että jo on kumma, jos ei sellaisiin löydy aikaa.    

tiistai 29. elokuuta 2017

Terrorismi ja Turku

Tätä teemaa on puitu Suomessa tiedotusvälineissä ja somessa jo varmaan niin paljon, että siihen ei kannattaisi enää muuta lisätä. Silti haluan muutaman sanan sanoa. Itse asia on siis tämä: Lomamme aikana tapahtui Turussa puukotusdraama. Olimme muutaman sadan kilometrin päässä turvallisella mökkisaarella, mutta perheenjäsenten ja ystävien kautta tapahtuma tuli kuitenkin aika lähelle. Toisaalta myös Turku on minulle Suomessa tärkeä paikka. En nyt karrikoi, mutta se on ainoa kaupunki, mihin suostuisin muuttamaan, jos joskus palaisin Suomeen. 

Kun jotakin kurjaa tapahtuu paikassa, minkä itse kokee tavalliseksi ja turvalliseksi, asia saattaa alkaa hiukan pelottamaan. En tarkoita sellaista lamauttavaa pelkoa, mikä saisi välttelemään paikkoja ja tilanteita, vaan sellaista tietoisuuden heräämistä, että kaikki ei aina ole sitä, miltä se näyttää ja tuntuu. Brysselin iskujen jälkeen olen itsekin muuttunut sen verran varovaisemmaksi, että esim. julkisilla kulkiessa ja isoissa ihmisjoukoissa kävellessä, välillä tarkkailen ihmisiä hiukan aiempaa tietoisemmin. Suomessa käydessä sellainen tarkkailu ei kuitenkaan ikinä ole tullut mieleenikään, koska vaara ei ole ikinä tuntunut millään muotoa todelliselta. 
 
Pienten ja suurempien terroriskujen sattuessa huomio kääntyy nopeasti maahanmuuttopolitiikkaan. Se tapahtui myös Ranskassa ja Belgiassakin iskujen tapahduttua. Maahanmuuttopolitiikka on kuitenkin liian harvapiikkinen kampa tarttumaan itse ongelmaan. Valtaosahan maahanmuuttajistakin on ihan tavallista ja kunnollista väkeä. Iso osa heistä on myös itsekin mielettömältä väkivallalta turvaa tarvitsevia. Ääri-ilmiöt taas koskettavat helposti kaikkia yksilöitä, osittain jopa taustasta riippumatta, jotka sellaisista ovat kiinnostuneita. Aiemmin terrorismi oli järjestäytyneempää ja siten myös helpommin hallittavaa. Nyt kuitenkin Turun tapahtuman kaltaiset yksin, tai hyvin pienellä joukolla, suoritetut teot ovat yleistyneet. Mille tahansa turvallisuussysteemille on nykymaailmassa mahdotonta valvoa jokaisen yksilön liikehdintää tai imemiä vaikutteita. Jonkinasteinen vaara vastaaviin tilanteisiin on siis aina olemassa kaikkialla.

Usein vaarasta puhuttaessa terrorismiin liityen sanotaan, ettei pelolle saa antaa valtaa. Kuuntelin joitakin kuukausia sitten radiokeskustelua tähän aiheeseen liittyen. Siinä asiantuntija kielsi tuon lauseen täysin naurettavana, ja muistutti siitä, että pelosta on hyötyä, koska se auttaa arvioimaan tutun tilanteen uudestaan. Emme voi palata aikaan, milloin elämä oli kaikkialla automaattisesti turvallista. Meidän tulee jatkaa elämäämme normaalisti, mutta on valheellista pakottautua kuvittelemaan, että se jatkuu aivan kuten ennenkin. Tämä kyseinen asiantuntija korosti, että on erittäin tärkeää tiedostaa muuttuneen nykymaailman vaarat. Pelon ei saa antaa lamauttaa, mutta sen tulee antaa auttaa sopeutumaan muuttuneeseen tilanteeseen. Terrorismin herättämää pelkoa kannattaa siis ehdottomasti työstää sen sijaan, että työntäisi sen pois mielestä.   

maanantai 28. elokuuta 2017

Ihana mahdollisuus

Tarkkuus hiukan kärsi, mutta tämä oli niin hauska kuva, että haluan sen kuitenkin näyttää. 

Vuosia sitten varmaan kerroin joskus siitä, kun tyttö ja kaverit olivat nuorempia, profiloiduin kavereiden keskuudessa leipuriäidiksi. Meille olikin sitten aina innokkaita tulijoita, varsinkin jos tarjolla oli jonkinlaista leipomista. Oli siinä hommaa ja sotkua välillä, mutta minusta se oli kiva, että leipomisverukkeella sai aina hetken aikaa olla lasten kanssa heidän omien leikkiensä välissä, jutella niitä näitä ja kuulla koulu- ja harrastuskuulumisia ja mitä muuta milloinkin. 

Siitä asti, kun tyttö kavereineen on halunnut itsestään valokuvia, olen saanut olla mukana hovikuvaajan roolissa. Nykyään aika usein, kun kavereita tulee käymään yksittäin tai porukalla, tytöt pyytävät, että otettaisiin valokuvia. Usein heillä ovat ideat jo valmiina ja minun täytyy vain räpsiä niin monta kuvaa kuin mahdollista. Ja sitten jälkikäteen tietysti lähetellä ne fb kautta jokaiselle, jotta saavat kuvat käyttöönsä. Hyvä syy päästä kaikkien kaveriksi. Ei vaiskaan, oikeasti mukavinta on saada olla hetki tyttöjen mukana ottamassa niitä valokuvia. Saa aina hiukan tuntumaa siihen, mitä on meneillään ja mitä kenellekin kuuluu. Jälkikäteen mukavaa on tietysti sekin, kun yhdessä otettuja kuvia päätyy profiilikuviksi tai muuten vain päivityksiin.

Tällaiset pikkujutut ovat ihania mahdollisuuksia! Ei sillä niin väliä, missä roolissa, kunhan vaan saa yhteyden lapsiin/nuoriin ja pysyy hiukan kärryillä kaikkien kuulumisista. Ja aina on tosi kiva huomata, miten mukavia kavereita tytöllä onkaan.  

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Koko totuus?

Viime viikkoina useissa suomalaisissa blogeissa on ollut keskustelua blogitekstien luomasta todellisuudesta ja siitä onko se nykyään pelkkää feikkiä tai toisin sanoen bloggajan toiveajatelua. Kaupalliset blogithan ovat viime vuosina muuttuneet enemmän ja enemmän ammattimaisesti toteutetuiksi ja huolella tyylitellyiksi kokonaisuuksiksi. Toisaalta aika samanlaista kritiikkiä olen joskus huomannut facebookissa, kun joku on ihmetellyt jonkun toisen positiivisia arkipostauksia, vaikka tyypin elämäntilanne ns. "vaatisi" jotakin muuta.

Nykymaailmassa tietysti jokaisella on varmasti medianlukutaitoa sen verran, että ei ihan vakavisssaan kuvittele blogista tai fb-profiilista saavansa kenenkään elämästä kokonaiskuvaa. Toisaalta kuitenkin jokainen luo kaikesta näkemästään ja lukemastaan mielikuvia ja rakentaa niistä omat olettamuksensa. 

Mikä siinä mediakeskustelussa jäi itseäni mietityttämään, oli vähän sama asia, kuin mitä tyttö välillä valittaa. Ihosairaus harmittaa ja lääkitys väsyttää välillä ihan mahdottomasti, mutta päällisin puolin hän näyttää täysin terveeltä omalta itseltään. Eikä hän tietenkään halua huokailla väsymystään ääneen, notkua laiskan näköisenä ihmisten ilmoilla tai yleensä edes paljastaa uupumusta ilmeillään, vaikka tietääkin, että seuraus on se, että kaikki eivät ymmärrä ollenkaan, miltä terveen näköinen sairastaminen tuntuu. 

Pitäisikö siis uskottavuuden vuoksi koko elämän pyöriä 100% harmillisen asian ympärillä? Ei tietenkään. Sen ymmärtää jokainen, että on ilman muuta parempi, jos pystyy lokeroimaan asioita mielessään niin, että elämään jää muutakin kuin sairautta, tai mitä tahansa muuta haastetta sitä nyt ihmiselle voikaan tapahtua. Olen itsekin muutaman kerran miettinyt, että odotetaanko minun postaavan täällä tai fb-profiilissa iloisten ja terveen näköisten valokuvien sijaan kuvia sairaala-apteekkiin vievältä, loputtoman pitkältä tuntuvalta kellarikäytävältä, tai keittiön kaapista, minne kerätään käytetyt ruiskut odottamaan ongelmajätteeseen vientiä. Tai jotakin muuta sellaista, missä sairaus ja sairastaminen on pääosassa.

Ainakaan tässä kohtaa en todellakaan halua esitellä mitään sellaista. Sairastaminen ja sen jäljet ovat yksityisasia ja sitä paitsi elämässä on muutakin. Nimenomaan sellaisena aikana, kun on jotakin harmillista ajateltavaa, kannattaa keskittyä kaikkeen mukavaan ja normaaliin niin paljon kuin se vain on mahdollista. Se auttaa rajaamaan sitä hiukan synkeämpää todellisuutta niin, ettei sairaus ja sen hoito vie koko tilaa, vaikka ei kuluisi päivääkään, ettei joutuisi jollain tapaa ottamaan niitäkin huomioon.

Takaisin siihen mediakeskusteluun. Totuus jokaisen ihmisen elämästä rakentuu joka tapauksessa palasista. Se, että kaikki palaset eivät ole julkisesti näkyvillä, ei mielestäni yhtään vähennä sitä totuutta, mikä on esillä. Mitä tällä postauksella peräänkuulutan on se, että iloiset ja posiitiviset asiat, sekä niiden huomaaminen ja niistä puhuminen, voivat parhaimmillaan olla hyvin toimiva ja terve selviytymisstrategia. Niitä ei kannata yhtään väheksyä somessakaan, ne nimittäin saattavat olla ihan yhtä rehellisiä kuvauksia ihan samasta elämästä. 

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Arjen iloja

Yhtenä lomapäivänä aikansa levättyään tyttö keksi alkaa leipomaan cupcakesejä. Ilahduin ideasta kovasti, koska tässä sairastamisen aikana ideat tehdä jotakin ihan tuosta vaan ovat olleet aika vähissä. Pistokset väsyttävät sen verran, että yleensä riittää, kun selviytyy perusarjesta ja kaikki ylimääräinen on enemmän tai vähemmän tauolla. Innostavia ideoita kyllä pulppuaa ihan entiseen tahtiin, mutta toteuttamisenergia on suurimman osan aikaa valitettavan vähissä. Ideoiden käytäntöön panoa joudutaankin sitten yhteistuumin säätelemään/mahdollistamaan sen mukaan, miltä kokonaisuus sattuu milloinkin näyttämään.

Lääkkeiden aiheuttamasta väsymyksestä tullessa puheeksi joskus alkaa aavistuksen verran ärsyttää, jos joku muistuttaa teini-iän olevan ihan luonnostaankin ns. saamatonta. En ole vakuuttunut siitä totuudesta yleisestikään, enkä varsinkaan tämän yhden ideariihen äitinä senkään vertaa. Ilman muuta teini-iässä on normaalia, että kotitöitä kuuluukin hiukan yrittää karttaa, vanhempien kanssa ei enää huvita lähteä kävely- tai pyörälenkeille eikä ruohonleikkaus ilman taskurahavastinetta kiinnosta. Harvoin olen kuitenkaan nähnyt sellaisia teinejä, jotka eivät olisi energisiä toteuttamaan omia ideoitaan kavereiden kanssa menemisestä, harrastusjutuista ja muista elämään kuuluvista mukavuuksista. 'Saamattomuus' ei siis minun mielestä ole mitenkään oikea sana kuvailemaan tervettä teini-ikää. Ehkä paremminkin se on aikuisen määritelmä sille, että nuori ei enää ole innokas toteuttamaan aikuisen keksimiä ns. hyödyllisiä ideoita aamusta iltaan. 

Tuona cupcakes-päivänä oli kuitenkin kiva, kun energia riitti leivontaan. Aina kun se riittää johonkin, niin siitä jostakin on iloa useammaksi päiväksi. Siis muutenkin kuin vain herkuttelun muodossa. Teini-iässä on nimittäin tärkeää, että saa asioita aikaiseksi. Ei niitä aikuisten ideoimia, vaan ihan omia.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Miten asuinpaikka vaikuttaa minään


Ranskassa asuvan Avec Sofié blogissa oli hauska kirjoitus siitä, miten asuinpaikka on muuttanut häntä. Harvemmin teen tällaisia suoria teemavarkauksia mistään suunnasta, mutta tuo otsikko jäi mietityttämään. Olemme nyt olleet Belgiassa tälläkin kertaa jo kaksitoista vuotta. Silloin kun tultiin tänne takaisin, monet asiat olivat jo sinänsä tutuntuntuisia muutenkin, vaikka tietysti pysyvästi muuttaessa huomaa nopeasti joutuvansa erilaiseen sopeutumisprosessiin kuin väliaikaisesti maahan tulevana. Nykyään varsinkin flaaminkielisten kulttuuri tuntuu niin tutulta, että monesti huomaan, että heidän logiikkansa on minusta paljon selvempää kuin muissa tuntemissani kulttuureissa. En tiedä, milloin se tapahtui, mutta siltä on tuntunut jo monien vuosien ajan. Tässä täytyy kyllä varmaan mainita se, että lähdin Suomesta jo lukion jälkeen, joten varsinaisesti aikuiselämää en ole siellä elänyt. Ehkä kaikki mielikuvani eivät siis ihan vastaa todellisuutta. (Saa kommentoida, heh!)

Miten olen muuttunut? 

Ensimmäinen juttu, mikä tulee mieleen on neuvottelutaitojen lisääntyminen. Itse olen kokenut, että suomalaisessa kulttuurissa voi mennä suoraan vaikeampaankin asiaan, pyytää sitä mitä tarvitsee ja yleensä asia kuin asia hoituu, eikä hankaliakaan asioita oteta kovin helposti henkilökohtaisesti. Täällä ollaan kuitenkin hiukan herkempiä. Ensin pitää muistaa hiukan puhua jotakin muutakin, antaa positiivista palautetta ja olla muutenkin mukava, ennen kuin kannattaa edes mennä siihen hankalampaan asiaan. Suoraan negatiiviseen asiaan menemällä saa yleensä aikaan vain vastahankaisen reaktion. Siitä tilanteesta voi olla vaikea neuvotella hyvää ratkaisua. Siinä tulee sitten helposti mieleen, että kohtelu ei ole reilua tai ihmiset eivät ole yhteistyöhaluisia. Se ei kuitenkaan ole minun kokemukseni mukaan totta. Luulen, että suorasukainen lähestymistapa vaan kuulostaa täkäläisittäin niin ärsyttävältä ja vaativalta, että se nostattaa karvat pystyyn. Suorasukaisuus kuitenkin istunee aika syvässä, koska joudun edelleenkin miettimään joissakin tiukemmissa tilanteissa etukäteen, millä kommenteilla saan jutun mahdollisimman optimaalisesti alkuun. Mutta sen kun muistaa, niin hyvin menee ja palvelu pelaa. 

Hygienia on täälläkin sellainen asia, missä on joutunut hiukan kovettumaan. En ole ihan kamalan pöpökammoinen, mutta monesti on siltikin parempi, että ei ajattele sellaisia asioita liian syvällisesti. Hulluksi tulee, jos alkaa puhdistaa tai desinfioida kaikkea mahdollista. Tosiasia on se, että täällä siisteystaso on minusta ihan normaali, mutta sen tarkemmasta hygieniasta ei kannata välittää. Esimerkiksi käy se, että tytön ollessa ala-asteella, lapsia kiellettiin tarhassa pesemästä vessan jälkeen käsiä, koska siihen kului liikaa aikaa. Siitä muutaman vuoden jälkeen tuli sikainfluenssa, joka sitten kuitenkin sai ainakin sen verran hälyä aikaan, että muutaman viikon ajan ennen päiväruokaeväitä lapsille tröötättiin desinfiointiainetta käsiin. Se ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, eikä lopulta aiheuttanut minkäänlaista muutosta edes niihin käsienpesurutiineihin. Kotona käsien pesu on ihan normirutiini meidän perheessä, mutta turha on alkaa miettiä, mitä pöpöjä muiden käsissä on tai alkaa puhdistaa esim. ovenkahvoja sen enempää kuin mitä normaalisiivouksella tekisi muutenkin. 

Keittiöhygienia ravintoloissa on mielestäni EU-säädösten kiristymisen myötä hiukan parantunut, mutta parempi silti jos ei turhaa kurki keittiöön. Kaikkia säädöksiä ei todellakaan noudateta samalla pieteetillä kuin Suomessa tehtäisiin. Muutama vuosi sitten seurasin hampparipaikassa, kun vessarouva pyyhki taukotyönään tarjottimia puhtaaksi sillä aikaa, kun vessassa oli asiakkaita. Rätti oli varmasti toinen kuin vessojen pyyhkimiseen, mutta en usko ollenkaan, että hän olisi jatkuvasti desinfioinut käsiään eri töiden välissä. Ajatus hiukan yökötti, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi, kun siinäkin paikassa on tullut muutaman kerran käytyä sen tapahtuman jälkeen. Hygienian kanssa olen siis muuttunut todella paljon rennommaksi.

Sama on muuten poskisuudelmien kanssa. Flunssaisenakin pussataan tervehdykset ihan normaalisti. Jos alkaa vastustella tautien vuoksi, niin saa 6kk vuodesta olla tervehtimättä ollenkaan. Sehän olisi kauhean epäkohteliasta, joten parasta vaan unohtaa koko hygienia ja vain toivoa säästyvänsä pahimmilta taudeilta. Siitä tuli toinenkin muutos mieleen. Yleensäkin nimittäin tuo tervehtiminen on täällä vähän monimutkaisempaa. Joissakin tilanteissa riittää moikkaus tai kättely, useimmiten kuitenkin tarvitaan yksi tai kolme pusua riippuen osittain tuttuudesta ja syystä miksi tavataan. Alunperin koin sen hiukan epämiellyttäväksi, että puolituntematontakin ihmistä täytyy mennä niin lähelle kasvoja. Näköjään sitä kaikkeen kuitenkin tottuu, koska en edes muista milloin viimeksi olisin edes arastellut tervehtiä sen vuoksi. "Henkilökohtainen tilani" on muutenkin kutistunut olemattomiin, joten menen nykyään huomaamattani seisomaan tai istumaan lähemmäs ihmisiä, kuin mitä Suomessa on tapana. Huomaan tämän yleensä vasta sitten, jos toinen osapuoli alkaa vaikuttaa vaivautuneelta.

Siinä muutama juttu, miten olen mielestäni muuttunut Belgiassa asuessani. Kyllä asuinpaikka ihmiseen vaikuttaa. Tietysti jos sitkeästi pitää kiinni omista tavoistaan ja uskomuksistaan, niin varmaan sitä pystyisi pysymään omanlaisenaankin, mutta sopeutuminen kyllä rentouttaa elämää huomattavasti, kun ei tarvitse ihmetellä tai ärsyyntyä joka asiasta. Ensimmäisinä vuosina tuli vertailtua enemmän ja tuntui, että Suomessa tai Saksassa, mistä silloin tänne tultiin, on jotkut asiat vaan niin paljon paremmin. Jossakin kohtaa kuitenkin paikallinen logiikka alkoi tuntua loogiselta. Sen jälkeen aloin pikkuhiljaa huomata, että täälläkin ollaan oikeassa monissa asioissa ja itse asiassa olen monesta asiasta aikalailla samaa mieltäkin. Se käsien pesun skippaaminen vessan jälkeen on edelleen satunnainen kysymysmerkki, mutta se on kuitenkin ihan pikkujuttu, jos ajattelee elämän kokonaisuutta. Eihän täällä edes lapset sairasta vatsatauteja sen useammin kuin muuallakaan.         

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Elokuvaehdotus: Hidden Figures

 

Toinen elokuva, minkä äskettäin katsoimme iTunesilta on Hidden Figures. Tämä on ihan ehdoton must viime kevään elokuvista. Se kertoo kolmesta matemaatikkonaisesta, jotka vaikuttavat olennaisella tavalla NASA:n avaruustutkimuksen kehittämiseen. Älykkäiden naisten uralla etenemistä hidastaa kuitenkin naiseuden lisäksi myös ihon väri. Valkoisten miesten maailmassa nämä naiset joutuvat todistamaan uudestaan ja uudestaan kykenevänsä suorittamaan mitä monimutkaisempia laskutoimituksia. 

Elokuva on koskettava kuvaus ajalta, jolloin rotusorto oli vielä arkipäivää eikä naisten odotettu tekevän uraa kodin ulkopuolella. Sopiva sekoitus mielenkiintoista historiaa avaruustutkimuksen alusta, yhteiskunnallista kehitystä ja politiikkaa. Elokuva kertoo aikakaudesta todentuntuisesti, mutta yllätyin iloisesti siitä, että kiukkuisen feminismin peruspiirteillä se ei kuitenkaan leiki. Naiset pärjäävät kyvykkyydellään eivätkä äkäisyydellään, vaikka olosuhteet eivät olekaan heille suotuisat. Tässä on onnistuttu niin hyvin, että positiivinen ja sympaattinen vire oikein alleviivaa yhteiskunnallisten epäkohtien vääryyttä. Negatiivisella kuvauksella ei olisi pystytty voimakkaampaan kannanottoon.

Tässä vielä trailer:

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Loma-askartelua: Kanin ulkohäkki



Muutama puhelinkuva eilisestä kesäprojektista. Tilasimme amazon.de kautta Nanook-pupuhäkin parvekkeelle. Ohjeet olivat kuin suoraan jostakin kolmenkymmenen vuoden takaisesta kiinalaisesta askartelumallista, mutta niin vaan saatiin naisvoimin häkki koottua. Sen verran tehtiin omaan tyyliin, että lisäiltiin puuliimaa kaikkiin liitoksiin ja vaihdettiin ruuveja, jos paketin mukana tulleet ruuvit näyttivät liian heppoisilta. Lopputulos oli yllättävän tukeva ja kaunis ulkohäkki, vaikka suoraan sanottuna noita ohjeita katsoessani ajattelin, että lieköhän kaikki palat edes sopivat paikoilleen. 

Katsotaan, kuinka hyvin häkki sateessa suojaa ja kauanko se säilyy käyttökelpoisena. Käyttökokemukset olivat kaikissa häkeissä laidasta laitaan, joten lopulta valitsimme yksinkertaisesti sen, mikä näytti hauskimmalta järkevässä hintahaarukassa. Postitus oli todella nopea ja häkki tuli perille litteässä paketissa kolmessa päivässä. Bitymikatto ja portaat haisivat aika vahvasti, kun paketti avattiin. Toivottavasti ulkoilmassa käry kuitenkin haihtuu nopeasti.

Nyt vaan pitäisi pupun oppia kulkemaan portaita ylös ja alas. Porkkana ylhäällä tuntui ensin olevan toimiva houkutin, mutta pupulaiskimus keksi, että sen saa sieltä alas kurottelemallakin. :D

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kalkkimaalin käyttökokemus


Keväällä löysin kirpparilta puisen kaksimetrisen laatikoston. Se oli petsattu tummaksi (väri oli kutakuinkin sama kuin tuon suuren taulun kehyksessä), joten jotakin piti keksiä. Aluksi mietin, että maalaisin sen mustaksi, sitten keksin, että alaosa voisi olla mattabeige ja kansi puupintainen. Joidenkin projektien kohdalla kuitenkin käy niin, että suunnitelman jokainen osa uhkaa johtaa tappioon... 

Aloitin hiomalla kantta käsin varmistaakseni, että puu tumman lakan alla on oikeasti hiomisen arvoista. Jonkin ajan kuluttua totesin iloisesti sen olevan niin ja päätin jatkaa hommaa hiomakoneella. Mies hiukan ihmetteli, että olohuoneessa meinasin saada sen hiottua, mutta koska siirtämiseen olisi tarvittu neljä miestä, päättelin, että kokeilen ainakin, josko pöly laskeutuisi suurimmaksi osaksi kaapin ympärille. Jouduin lopettamaan hiomisen puolen tunnin kuluttua kun olin saanut n. 50cm osan kannesta hiottua. Tyttö tuli yläkerrasta ja huusi portaikosta: "Äiti, mitä ihmettä sä teet, kun täällä ei melkein pysty hengittämään ja ilma on niin harmaata, että mä en melkein edes näe sua..." Se loppui siihen. Turha varmaan edes mainita, että se lauantai menikin sitten verhojen ja ikkunoiden pesussa ja pölyn pyyhkimisessä...

Seuraavaksi hioin jäljelle jääneet pinnat käsin pikaisesti aika karkealla hiomapaperilla nopeuttaakseni hommaa. (Käsinhiomalla pöly ainakin laskeutuu suurimmaksi osaksi lähimaastoon.) Aikani maaleja vertailtuani tulin siihen tulokseen, että kokeilen kalkkityyppistä maalia, koska sen luvattiin olevan ohuenohut ja matta. Maali ei kuitenkaan ollut perinteistä kalkkimaalia, vaan ihan kemiaa, minkä avulla lopptulos muistuttaisi kalkkimaalia. 

Ensimmäinen ongelma oli, että maali oli niin paksua ja nopeasti kuivavaa, että levittäminen ohuesti oli yllättävän hankalaa. Vasten ohjeita päädyin hiomaan sitten kerrostenkin välillä, mistä tietysti tuli jälleen toivoton määrä valkoista hienoa pölyä. Kuivaa pintaa katsottuani en uskonut, että kannattaisi jatkaa toiseen kerrokseen ilman hiomista. 

Seuraava ongelma oli, että maalin värikartta ei vastannut millään tavalla lopputulosta. Tummasta beigestä, väri taisi olla viralliselta nimeltään "juutti," tuli kerman valkoinen. Vertasin lopputulosta värikarttaan ja lopputulos oli kyllä ihan rehellisesti yksi valkoisista sävyistä ylärivillä, kun taas purkin perusteella olisi pitänyt olla ihan tummimpien joukossa kartan alarivillä. Siinä vaiheessa alkoi ärsyttää niin paljon, etten viitsinyt edes lähteä valittamaan ja vaatimaan uutta purkkia. 

Lopputuloksena on nyt tuollainen maalaisromanttinen jykevä kaappi. Ei se pahalta näytä, jos maalaisromanttisesta tyylistä tykkää, mutta ei se vastaa millään tavalla rouheampaa tunnelmaa mihin pyrin. Maalaisromanttisuutta lisää vielä tuo hionta, mutta se oli pakko tehdä viimeisen kerroksenkin jälkeen, koska maali ei mitenkään levittynyt tasaisesti. Hiominen oli ainoa keino saada lopputuloksesta siisti ja ohuen näköinen. 

Lopuksi jätin kalkkimaalille suositellun vahauksen tekemättä kokonaan, koska tästä maalaisromantiikasta on jossakin kohtaa päästävä ehdottomasti eroon. (Kunhan tässä vaan jossakin kohtaa intoa riittää jatkaa tätä projektia, huoh!) Nyt nimittäin ongelmana on se, että kalkkityyppisen maalin pintaan ei taida tarttua ihan mikä vaan, joten parasta on kai jatkaa saman firman tuotteella ja toivoa, että löytyisi tarpeeksi tumma sävy. Täyteen maalinpoistoon ei varmaan riitä kärsivällisyys. Ei värikartat tietysti ikinä vastaa todellisuutta ihan täysin, mutta näin suurta eroa ei ole kyllä ikinä tullut vastaan. 

Maali oli Rust-oleum Chalky Finnish sävyssä Jute. Täytyy sanoa, että en todellakaan suosittele sitä minkäänlaiseen maalaamiseen. Värikartta on täysin pielessä ja maalin rakenne on erittäin huono, ellei sitten nimenomaan hae sellaista tee-se-itse vaikutelmaa, missä siellä täällä on paksuja siveltimen vetoja ja näyttää, että maali on kuin kuorrutuksena huonekalun pinnassa. Ehkä maalia olisi voinut ohentaa hiukan, mutta epäilen, että sen jälkeen tarttuvuus ja peittävyys olisivat olleet entistä huonommat. Purkin kyljessä luvataan, ettei koko projektin aikana tarvitse hioa ollenkaan, mutta ilman hiomista alussa, välissä ja lopussa, lopputulos olisi varmasti vaatinut kaatopaikkakeikkaa. Itse en voi sietää huonosti maalattuja huonekaluja. Maalaaminen on sellainen laji, että se kannattaa mieluummin jättää tekemättä kokonaan, jos sitä ei aio tehdä kunnolla.

Noin niin kuin yleisenä ehdotuksena kaikkien viime vuosien askartelublogeissa yleistyneiden kalkkimaalin käyttöideoiden vastapainoksi sanoisin, että jos teillä on yhtään kunnianhimoa maalausprojekteissanne niin pysykää kaukana "kalkki"-tyyppisistä maaleista ja valitkaa mieluummin mattapintaista akryli- tai alkydimaalia. Ne vaativat enemmän pohja- ja välityötä rehellisine hiomisineen ja maalikerrosten kuivatteluineen, mutta lopputulos on huomattavasti ammattilaisemman näköinen kuin kalkkimaalituhraukset.     

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Synttärit kaupungilla




Koulukaverisynttäreiden järjestäminen on täällä sellainen jokavuotinen pulma. Tarhassa ja ala-asteella juhlat olivat pääasiassa kotona ja ohjelmaksi riitti, kun keksi jotakin erikoisempaa tekemistä. Joskus ohjelmassa oli askartelua, joskus leipomista, joskus vitsikkäiden muotimallivalokuvien ottamista ja niin edelleen. Jossakin kohtaa melkein kaikki ne, joilla ei ollut kotona jotakin erityistä, kuten vaikka isoa maatilaa eläimineen tai uimahallasta puutarhassa, alkoivat keksiä kodin ulkopuolista ohjelmaa syntymäpäiville. Helpoin vaihe oli uimahallikausi, kun vähän joka toinen synttärisankari ilmoitti kutsuvansa kaverit uimaan. Seuraavaksi tuli elokuvabuumi, jolloin kotona pidettiin filmi-ilta tai vaihtoehtoisesti kaverit kutsuttiin elokuviin, mutta sen jälkeen onkin ollut miettimistä. Ongelmana on ollut, että jos useammat kaverisynttärit ovat peräkkäin ja sama idea toistuu liian usein, niin siitä menee helposti hohto ja täytyy keksiä jotakin muuta. Budjetti tietysti rajoittaa, mutta tähän mennessä tuntuu, että kaikilla kavereiden vanhemmilla on suurin piirtein samanlainen ajatus siitä, minkä verran juhlat voivat maksaa ja kaveriporukka on vakiintunut kohtuullisen pieneksi.

Tänä vuonna tyttö keksi varmasti maailman helpoimmin toteutettavan juhlaidean. Metrolla Brysselin keskustaan Starbucksiin juomaan frappucinot. Hommaan kului kolmisen tuntia eräänä aurinkoisena iltapäivänä. Se sisälsi kävelyä, valokuvien ottamista ja torilla istumista jäinen juoma kädessä. Miehen ja minun osuudekseni jäi vilauttaa metrokorttia, maleksia tyttöjen perässä niin kuin meitä ei olisi olemassakaan, ja ostaa ne jäiset frappucinot ja taas väistyä muutaman kymmenen metrin päähän juomaan omiamme.

Täällähän yläkouluikäisillä nuorilla on todella vähän mahdollisuuksia tehdä mitään täysin ilman valvontaa. Tuon ikäisiä tyttöjä ei missään tapauksessa voisi päästää keskenään Brysselin keskustaan. Kaupungin alueella koulua käyvät joutuvat tietysti kulkemaan metrolla jne. mutta silloinkin tuon ikäiset ovat itsekseen liikkeellä ainoastaan koulujen alkamisaikaan aamulla ja loppumisaikaan iltapäivällä. Niinä hetkinä on turvallisempaa, kun on paljon muitakin samanikäisiä liikenteessä. Vapauden kaipuu on kuitenkin tuossa iässä kaikilla täälläkin, joten siitä syystä pysyimme sen verran taka-alalla, että tytöillä kuitenkin oli ainakin sellainen tunne, että olivat olevinaan keskenään reissussa. Valokuvat kertovat totuuden siitä, että tiiviisti mukana kuljettiin alusta loppuun saakka. :)    

Lisää tällaisia juhlia, kiitos! Oli mukava, aurinkoinen iltapäivä meillä aikuisillakin ja huvittuneena muistelimme vuosia, jolloin synttärijuhlien pito oli yhtä hampaiden kiristelyä alusta loppuun... Juhlat ovat kyllä joka vuosi lasten mielestä onnistuneet ja joskus kauan sitten joku alkoi jopa itkeä, kun lopulta joutui lähtemään kotiin. Joinakin vuosina meillä aikuisilla sen sijaan on ollut sellainen olo, että ei enää ikinä! Tiedätte varmaan sen tunteen, kun kaksikymmentä kuusivuotiasta haluaa jokainen tehdä eri asiaa, yksi syö yksinään muiden huomaamatta suuren herkkukipon tyhjäksi, muutamaa ei saa mukaan mihinkään aktiviteettiin, joillekin tulee ilmiriita ja muutama metelöi muuten vaan ihan huvikseen... Vieläkin tulee kylmänväreitä, heh! Vuosia on kulunut ja nämä juhlat olivat ihan eri luokkaa. Kaikilla oli hauskaa ja yksi totesikin kaupungilla kulkiessa, että tuntuu ihan kuin oltaisiin jossakin ulkomailla. Se oli hauskasti sanottu. Kun kukaan ei asu kaupungissa,  niin keskustassa käynti ja tunnelma siellä tuntuu isommalta reissulta kuin mitä se oikeasti on.   

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Muotokuvia muistoksi #2



Jatkona edelliseen postaukseen: Nämä olivat tytön oman idean pohjalta otettuja kuvia. En ole näitäkään kuvia käsitellyt mitenkään. Edelliset kuvat otettiin aurinkoisena päivänä täysin varjoisassa kohdassa. Nämä taas otettiin seuraavana päivänä pilvisellä säällä. Harmaa paita ei lisää kontrastia vaan lähinnä yhdistyy tiiliseinän laastin väriin. Tiilien väritys on lämmin, eikä kontrasti kukan kanssa ole yhtä voimakas kuin edellisen postauksen kuvissa. Nyt en itse ollut kovin tyytyväinen kuvien laatuun, struktuuriin ja kontrastien puutteeseen, vaikka tuo valokuvattava itse on tietysti minusta joka kuvakulmasta aina yhtä ihana ja kuvauksellinen. 

Seuraavaksi kuvien siirto iPhonelle. Muutama minuutti säätelyä ja iloinen yllätysyllätysyllätys, filtterit toimivat paljon paremmin ja koulun lopun kunniaksi saatiin kuin saatiinkin se täydellinen kuva postattua. En ole perehtynyt filttereiden käyttöön juurikaan, laiska säätäjä kun olen, mutta näyttäisi siltä, että jos suunnittelee käyttävänsä niitä, niin kuvaan ei kannata turhaan hakea liian suuria kontrasteja värien ja valon avulla. Monet valmiit filtterit tuntuvat auttavan nimenomaan kontrastin luomisessa. Niiden kanssa kuvassa jo olevat kontrastit näyttävät todella voimakkaille ja tunnelmasta saattaa helposti tulla liiankin karu. Ammattitaitoinen tietysti saa kuvaa muokattua juuri sellaiseksi kuin haluaa eri asioita yksittäin säätämällä, mutta tämä amatöörisääntö näyttäisi tämän kokeilun perusteella ainakin pitävän paikkaansa.  

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Muotokuvia muistoksi #1




Tänä kesänä juuri ennen koulujen loppumista tarvittiin joku instakelpoinen valokuva loman alkua juhlistamaan. Visiot kuitenkin menivät hiukan ristiin. Idea lähti auringonkukista, jotka löytyivät ruokakaupan kukkatiskiltä. Kirkkaan keltaisen vastapainoksi pyysin pukeutumaan mustavalkoraidalliseen kesämekkoon ja taustaksi ehdotin omasta mielestäni kylmäksi ja rouheaksi kontrastiksi sopivaa kiviseinää... Kaikki meni hyvin ja kuvista tuli luonnonvalossa juuri sellaisia kuin olin päässäni visioinut. Ei tarvinnut säätää värejä ollenkaan, eikä edes kropata yhtäkään kuvaa. En jaksa itse juurikaan photoshopata kuvia ja säätää värejä tai valotusta, joten pyrin ottamaan kuvat sellaisessa valossa, että ne ovat saman tien sellaisia, mitä toivon. Aina ei tietysti voi onnistua, mutta nyt onnistui ainakin kymmenen kuvaa ihan yli odotusten.

Kunnes..., kunnes teini siirsi mieluisammat kuvista puhelimeensa ja alkoi lisätä niihin filttereitä, jotta saisi niihin mieleisensä tunnelman. Kesti about viisi minuuttia ja sen jälkeen lopputulos oli ihan varma. Mistään kuvasta ei kuulema saanut filttereilläkään sellaista, mikä hänellä oli toiveena. Opin sen, että silmiä polttavan keltaisen ja kylmän harmaan seinän ero ei ollutkaan filttereille mikään ihanteellinen kontrasti. Muutama filtteri näytti kuitenkin omasta mielestäni ihan kohtuullisen hyvältä, mutta niihin tuli niin uhkaavalta näyttävä rouheus, että loman alun iloiseen tunnelmaan ne eivät kuulema sopineet. 

Mitä sitten tapahtui? Näytän seuraavat kuvat seuraavassa postauksessa. Se on kuulkaa pienestä kiinni, onnistuvatko valokuvat ja saako niistä mieleisiä... Opin senkin, että kuvia ottaessa on parasta seurata 'tilaajan' visiota oman vision sijaan. Mutta itse tykkään silti näistä kuvista ihan hurjasti.  

Elokuvaehdotus: Gifted

Kuva 
Hyviä elokuvia on tullut harvakseen, joten viime aikoina on tullut harvemmin lähdettyä elokuviin. Gifted-elokuva kuitenkin kertoi sen verran mielenkiintoisesta teemasta, että käytiin se katsomassa. Elokuva on kertomus erityislahjakkaasta tytöstä, joka on äitinsä kuoleman jälkeen jäänyt enonsa hoitoon. Eno toivoo tytölle normaalia lapsuutta ja lähettää hänet tavalliseen kouluun tavallisten lasten joukkoon. Kysymys kuuluu, pystyykö erityislahjakas lapsi ikinä elämään ns. normaalia lapsuutta. Tarinan syvyys kuitenkin kuoriutuu pikkuhiljaa. Lapsen kohtalo on tietysti riipaiseva monelta osin, mutta niin ovat muidenkin päähenkilöiden kohtalot. Loppuratkaisu yllättää, vetämällä langanpätkät yhteen, mutta välttääkin tyhjänpäiväiset kliseet täysin onnellisista lopuista. 

Gifted on ehdottomasti elokuva, mikä kannattaa käydä katsomassa, jos yhtään kasvatukseen ja koulumaailmaan liittyvät aiheet, kuten myös erityiskasvatus, sekä lasten kykyjen ja vanhempien odotusten ristiriitaisuus kiinnostavat. Toivottavasti elokuva ilmestyy myös Suomessa. Muuten kannattaa tietysti pitää silmällä vaikka iTunesia tai miksei Netflixiäkin.  

Tässä vielä trailer:

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Still interested?


Viimeisen muutaman kuukauden aikana ei ole kovin usein tullut tartuttua kameraan. Samalla jutunaiheet ovat olleet jotenkin vähissä. Selkeitä syitä on muutama. Selitän tässä hiukan, vaikka en selitysvelvollinen olekaan. Se kuitenkin selkeyttää ajatuksia, joten kirjoitan nyt sitten päiväkirjan sijaan tähän.

Kulunut vuosi oli aika väsyttävä hiukan työjuttujen, mutta vielä enemmän tytön sairastelun vuoksi. Melkein joka viikko oli vähintään yksi, usein muutama terveyteen/sairauteen liittyvä käynti jossakin. Isossa kaupungissa mihinkään on harvoin helppo ja lyhyt matka, joten pieneenkin asiaan kului usein tunti jos toinenkin. Lisäksi koulupäiviä piti lyhennellä epäsäännöllisen säännöllisesti, joten jokainen viikko oli omanlaisensa ja täytyi miettiä aikataulut uudelleen tilanteen mukaan niin että sain kuitenkin kaikki työjutut hoidettua kiitettävästi. 

Toisaalta myös sairauden eteneminen ja lääkityksen onnistumisen jännittäminen, sekä sen sivuvaikutuksena tuleva uupumus, sai usein tuntumaan, että oli joko väsyneitä tai vielä väsyneempiä päiviä. Silloin tällöin oli virkeämpikin päivä välissä, mutta niin harvassa, ettei ne jääneet sen kummemmin mieleen. Nyt kesän koittaessa olo alkoi tuntua hiukan jyrän alle jääneeltä, kun omallekin väsymykselle pystyi hiukan antamaan tilaa. Meni useampi viikko ennen kuin alkoi edes tuntua, että viitsisi kameraa ottaa esille. Väsymys ei tunnetusti lisää luovuutta.

Toinen asia, mikä on tehnyt tästä blogin pitämisestä vähemmän viihdyttävää on englanninkielisten tekstien kirjoitus. Käytän englantia päivittäin, eikä kirjoittamisessa itsessään ole sen enempää vaivaa, mutta oman tekstin kirjoittaminen kaksi kertaa vie kaksi kertaa enemmän aikaa. Tilastojen mukaan lukijamäärä kasvoi, mutta rentoutusfaktori katosi, kun lisäsin toisen kielen. Tämä on kuitenkin oma vapaa-ajan juttuni, joten hommassa ei sellaisenaan tuntunut olevan kovin paljon järkeä. Alun perin aloitin blogin siksi, että saisin kirjoittaa suomeksi, joten kielen lisäys vain teki koko hommasta tylsempää. 

Aika monta vuotta blogi on kulkenut mukana, mutta nyt on ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että en tiedä innostaako tämän kirjoittelu enää kovin pitkään. Katsotaan miten käy, mutta nyt teen ensimmäiseksi sen muutoksen, että pudotan englannin kerralla pois. Jospas se siitä.

----

The last few months have been a bit tiring for me in many different ways and my creative juices have run more or less empty... I have noticed that if I want to keep blogging I better swap back to the Finnish language only. I'm sorry. If you are one of the English speaking readers, I would like to thank you for following me here!  

maanantai 1. toukokuuta 2017

More long weekends, please!

Miten voikin yksi lisävapaapäivä tehdä ihmiselle niin hyvää! Nopealla päätöksellä suunniteltiin shoppailureissu Kölniin. Kiva, kun ei mikään ole kovin kaukana täältä. Usein ei tosin tule lähdettyä ajelemaan mihinkään suuntaan, mutta sitten kun tulee niin on kiva, että ei tarvitse autossa istua hirmuisen kauaa. Löydettiin sattumalta myös kaupungin paras schnitzel-ravintola. Ensin hiukan epäröitiin, mutta kun saatiin annokset eteen tiedettiin, että nyt kävi paremmin kuin hyvin. Samalla aikaa ravintola alkoi täyttyä paikallisista ja kohta olikin kaikki pöydät varattuja. Se on aina hyvä merkki, jos ravintola on paikallisten suosiossa. 

Sitten olikin vielä tämä bonusvapaapäivä maanantai. Siirsimme munkinpaistoa täksi päiväksi, koska tytön kaveri oli tulossa käymään ja päätettiin, että munkinpaisto ja -syöminen on hauskempaa kaverin kanssa. Paistettiin niitä aika läjä, mutta kohta taitaa olla vain sokerimuruset jäljellä. Sen verran hyviä munkit ovat aina tuoreeltaan... Sima unohtuu joka ikinen vuosi. Siihen pitäisi varmaankin asua Suomessa, jotta se tulisi mieleen ajoissa. Eipä sitä kukaan nyt suuremmin kaivannutkaan, kun Arizona ajoi asian ihan kiitettävästi. 

Että kyllä oli kiva viikonloppu. Tällaisia pidennettyjä viikonloppuja voisin ottaa kalenteriin useimminkin, vaikka tänä keväänä ei kyllä voi valittaa, kun vasta oli pääsiäismaanantai ja helluntaikin on vielä tulossa. Mutta kyllä extra ihmeesti virkistää, vaikka ei ole kuin yhden päivän ero normaaliin viikonloppuun.

----

Happy long weekend! It's incredible how just one extra day can make such a difference to a weekend!

torstai 27. huhtikuuta 2017

How did I become successful, eh?




Mietin, mistä kevyestä teemasta kirjoittaisin blogipostauksen, kun viime aikoina aiheet ovat olleet usein hiukan vakavamman puoleisia. Selailin pinterestiin pinnaamiani otsikkoideoita ja huomasin sellaisen listan, missä kaikki otsikot oli jotakin tähän tyyliin: Kuinka minusta tuli menestyjä, Paras bisnesideani, Viisi asiaa, jotka lopetin, jotta voisin menestyä... Selvästikin väärä lista minulle! Ei minulla ikinä ole ollut sellaista draivia, että olisin edes suunnitellut tulevani "menestyksekkääksi" tai tekeväni kohtuuttoman suuren tukun riihikuivaa.

Aikoinaan, kun aloitin työt ajattelin kyllä, että haluaisin tulla mahdollisimman hyväksi siinä mitä teen. En tiedä, olenko varsinaisesti onnistunut, jos 'menestyksestä' puhutaan, mutta olen kuitenkin ilokseni huomannut, että työkokemus opettajana on ainakin kasvanut. Jotkut asiat, mitkä olivat alussa haasteellisia, eivät enää tunnu nykyään enää yhtä vaativilta.

Muistan miettineeni ensimmäisten vuosien aikana  usein omaa esiintymistäni. Sitä tietysti joskus miettii vieläkin, mutta yleisesti ottaen, en enää jännitä häkeltyväni kovin nopeasti, en joudu miettimään luentojen rakennetta läpi kovin montaa kertaa etukäteen, enkä pelkää, että unohtaisin mainita jotakin olennaista, jne. Joskus voin tietysti unohtaakin, mutta omiin kommelluksiini en suhtaudu nykyään niin vakavasti kuin alussa, joten paine ei tunnu enää niin stressaavalta. Ehkä voisi sanoa, että jonkinlainen sopiva rentous on tullut jännityksen tilalle.

Toinen juttu, mitä alkuvaiheessa välillä pohdin, oli opiskelijaryhmän "hallinta." Aikuisia opettaessa ei luentotilanteessa ole mitään sellaista jatkuvaa, liikkuvaa sähläystä kuin lasten kanssa, mutta opettajan on joka tapauksessa löydettävä ja säilytettävä toimiva kontakti yleisöön alusta loppuun saakka. Meillä kurssien ryhmäkoot ovat kohtuullisen pieniä, yleensä maks. 15, vähimmillään taas voi olla min. 2-3 opiskelijaa. Vaikka suurimman osan ajasta joutuukin luennoimaan materiaalimäärän vuoksi ryhmäkoosta riippumatta, jokaiseen opiskelijaan on kuitenkin saatava henkilökohtainenkin kontakti, koska tällä ryhmäkoolla kukaan ei uppoa massaan. Toisaalta myös ryhmäkoon vuoksi pienikin häiriö häiritsee helposti koko ryhmää. Alkuaikoina huomasin joskus, että luokassa "tapahtui" jotakin, mutta jouduin keskittymään niin täysillä omaan suoritukseeni, etten aina ollut varma, mitä tapahtui, liittyikö se minuun vai johonkin muuhun, mitä en ollut huomannut. En myöskään usein ehtinyt tai osannut nopeasti reagoida sellaisiin pieniin tilanteisiin. Ryhmää tarkkailemalla pystyy kuitenkin pienten reaktioiden avulla suuntaamaan yleisön huomiota. Ajan kanssa olen oppinut aika hyvin erottamaan, mitkä reaktiot johtuvat mistäkin, ja myös, mitkä asiat häiritsevät vain huonoa keskittyjää itseään ja mitkä taas koko ryhmää. Pedagogiikan oppikirjoissa on tietysti hyviä ohjeita, miten missäkin tilanteessa kannattaa toimia, mutta itse olen huomannut, että kokemuksesta on ollut vähintään yhtä paljon hyötyä teoriatiedon rinnalla.

Stressasin alussa paljon myös opiskelijoiden kysymyksiä. Monikulttuurisessa ryhmässä sellainen stressi helposti moninkertaistuu, kun ei voi koskaan tietää, mitä kysymyksiä mikäkin teema mahtaa kenessäkin herättää. Alkuvaiheessa haasteena oli se sama keskittymisen tarve, joten kysymykset usein uhkasivat sekoittaa koko pakan. Usein jouduin sanomaan, että kirjoitan kysymyksen ylös ja palaan asiaan ensi kerralla, kunhan ehdin ensin miettiä asiaa. Opettajien ei tietysti tarvitse olla mitään kaikkitietäviä, käveleviä opaskirjoja, joten tiedon puutteessa olen edelleen sitä mieltä, että parempi myöntää se ja luvata etsiä vastaus. Ajan kanssa kuitenkin olen huomannut, että sitä tulee varmemmaksi vastailemaan. En ole huomannut, että samat kysymykset toistuisivat, mutta se johtuu varmaan monikulttuurisesta ympäristöstä. Jos kaikki opiskelijat ovat samasta maasta ja koulutustaustasta, voi olla, että tulisi enemmän toistoa ja pystyisi hyötymään siitä. Joka tapauksessa sekin jännitys väheni, kun sai enemmän varmuutta omaan tekemiseensä.

Että ei tästä mitään menestystarinaa voi kirjoittaa, mutta koen kuitenkin, että jotakin olen oppinut ja teen työtäni nyt paremmin kuin aloittaessani. Se on tietysti rohkaisevaa huomata, varsinkin kun on luonteeltaan sen verran täydellisyyden tavoittelija, ettei ikinä ole itse omaan suoritukseensa täysin tyytyväinen, vaan aina keksii siitä jotakin paranneltavaa.                

----

I was wondering what I should write about and saw that I had pinned in Pinterest some headline ideas for blog posts. Titles were all something like this: How did I become successful, What habits did I quit in order to succeed, The best business idea I have had... It certainly was not my kind of list to write about! I have never discovered in myself a passion to succeed in an incredible way nor a drive to make huge amount of money. Such titles are just so not me.

Those title proposals, however, made me think about how I have developed in my work in the recent years. I have certainly not become anything anyone would call "successful," but I notice that I have grown into my role and it makes working more pleasant nowadays.

I remember when I started working as a teacher I needed like 150% of my attention to just keep a lecture going. I was often also nervous about forgetting something, not being able to keep it all together, etc. Nowadays I seldom even think about such things. I might of course forget to say something, or I might once in awhile talk myself astray from the actual topic at hand, but if it happens I don't take it so seriously. When something goes wrong or I feel that I didn't do well on a particular lecture, I certainly take notice of it and try to improve it, but it's not something that would make me lay awake worrying at night.

Another thing that was difficult during the first years was classroom management. Teaching adults is obviously less challenging than teaching children or teenagers. However, even so, one needs to figure out how to keep up with one's audience and also know how to react quickly but subtly when it becomes necessary. In the beginning I sometimes noticed that something was going on, but because I had to focus so hard on what I was doing myself, I was not always sure what the problem was. Was it me, something about the material, somebody else, or what? That was very confusing and couple of times I remember having confronted students unfairly simply because I completely misinterpreted their reactions. Though I have read good books about classroom management, practice has certainly been useful. It has enabled me to evaluate quicklier and more accurately what's going on, and also to distinguish when something is likely to disturb only the distracted person himself or the entire group.

I also used to have quite a stress about students asking questions. I'm sure question time is always challenging for a new teacher, but trust me, a multicultural group multiplies the pressure. You can never know in advance how anything you teach will connect to the previous experiences of your students. I have not got any wiser on this account because such diversity makes predicting possible questions impossible. What has happened though is that I have got more confident about my role and also about the subjects I teach. It still keeps me on my toes, but nowadays it seldom throws me off.   

I don't think I can call this a success story, but I feel that I have at least learned some things. I doubt I'll ever stop finding possibilities for improvement, but it is encouraging to notice that if you keep doing the same thing for some time, you will eventually start to see some development.   

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Two great movies we have recently watched


Viime aikoina ei ole tullut kovin montaa sellaista elokuvaa, jota olisi tullut lähdettyä katsomaan. Itseasiassa minusta tuntuu, että on jopa ollut hankalaa yleensäkään löytää kivoja filmejä. En tiedä, johtuuko se siitä, että kaikki filmit eivät päädy belgialaisiin elokuvateattereihin, vai olenko vain sattunut kurkistamaan ohjelmalistoja väärään aikaan. Nyt huomattiin, että iTunesille oli ilmestynyt muutama mielenkiintoinen, uudehko elokuva. Tässä siis kaksi elokuvasuositusta, jos teillä on sama fiilis kuin itselläkin, että ei oikein jaksa ihan tuurilla katsoa mitä tahansa, vaan olisi kiva tietää jo valmiiksi, että kyseessä on oikeasti hyvä filmi. 

Ensimmäinen elokuvavinkki on Sully (2016). Se kertoo tositapahtumasta joitakin vuosia takaperin, kun lentokapteeni joutui laskeutumaan matkustajakoneella Hudson jokeen. Vaikka kaikki matkustajat pelastuivat, tapahtumasta alkoi oikeudenkäyntien vyöry, jossa sankarista yritettiin tehdä pahis. Elokuva käsittelee oikeudenkäyntiprosessia ja tunnelmia sen aikana. Tom Hanks on pääroolissa ja esittää sen, kuten roolinsa yleensäkin, todella hyvin. Oli todellakin katsomisen arvoinen elokuva. Traileri täällä.

----

For quite some time we have been unable to find interesting movies to watch. I'm not sure whether the reason is that some films never make it to Belgian cinemas, or I have just not happened to check what's going on at the right moment. Now we noticed that there were two interesting recent movies in iTunes. We liked them both, so I decided to write short reviews without actually revealing the complete plots in case you happen to be also looking for something worthwhile to watch.

The first movie we saw was Sully (2016). The story is based on real-life incident that happened some years ago, when the plane had to land in the Hudson River. Though all passengers were rescued the incident led to a complicated court case. The movie presents the legal process and the feelings that came up with it. Tom Hanks does, like always, a good job acting the captain. Trailer is here.


Collateral Beauty (2016) oli myös hieno elokuva. Se kertoo päähenkilön, jota esittää Will Smith, tavasta käsitellä oman lapsensa menetystä. Ihan karmea ajatus alkuun, mutta työkaverit yrittävät miettiä, miten saisivat miehen palaamaan takaisin nykyhetkeen ja keksivätkin idean, joka toimii. Idean myötä kuitenkin tulee esille, että jokaisella on asioita, minkä kanssa joutuu kamppailemaan. Samalla mies myös hakeutuu terapiaan. Sen päätös on erilainen kuin voisi olettaa ja meni hetken aikaa tajuta, mistä on kyse. Koskettava kertomus menettämisen tuskasta ja vaikeiden asioiden kohtaamisesta. Ehdottomasti katsomisen arvoinen. Traileri täällä. 

----
 
Collateral Beauty (2016) is another beautiful movie we watched. It is about coping with the loss of one's child. What a terrible thought to begin with! The colleagues try to find means to get the grieving man to return to the present. It seems to work, but at the same time one notices that everyone struggles with something. The grieving man decides to go to therapy, but the end is surprising. It takes a while to realize what is actually going on. Collateral Beauty is a touching story about loosing someone, but also about facing difficulties. Certainly worth watching!  You can find a trailer here.